Kuinka tähän on päädytty- 2. osa Osallistuvasta demokratiasta

Jos et ole lukenut vielä ensimmäistä osaa siitä mitenkä demokratiaa voidaan kehittää, niin lue se tästä.

Vapaassa demokraattisessa maassa kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta miksi sitten yhä useampi ihminen tuntee voimattomuutta hallinnon edessä. Päätöksiä tehdään ilman että niistä olisi etukäteen kerrottu. Saatika niihin olisi voinut sanoa mielipiteensä.

Edustuksellinen demokratia on se demokratian muoto, jonka mukaan me nykyisin elämme. Järjestelmä on vajaat 200- vuotta vanha. Sen määritelmä on Wikipedian mukaan seuraava:

Edustuksellisessa demokratiassa äänestäjät valitsevat edustajia, joilla on valtuudet tehdä päätöksiä. Yleensä edustuksellisessa demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa vaan voi vapaasti harkita, minkä päätöksen tekee. Äänestäjien tahtoa kirjaimellisesti noudattavalla edustajalla sanotaan olevan imperatiivinen mandaatti. Tyypillisesti edustuksellinen demokratia koskee poliittisia yhteisöjä: esimerkiksi äänestäjät äänestävät maansa parlamenttiin ja ylioppilaskuntaan edustajat ja kunnanvaltuustoon valtuutetut. Parlamentti ja hallitus tekevät ja hyväksyvät lait, vallan kolmijako-opin mukaan. Tyypillisesti edustuksellisessa demokratiassa on erikseen valtion päämies, esimerkiksi presidentti tai kuningas, joka joskus voi hyväksyä tai hylätä lakiesityksen ennen kuin se kirjataan laiksi. Kolmantena instanssina on usein myös korkein oikeus, joka valvoo perustuslain toteutumista.

Hienoja periaatteita. Tämän mukaan kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta jos tutkimme aihetta tarkemmin, niin esimerkiksi ohesta lainattu lause

Yleensä edustuksellisessa demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa vaan voi vapaasti harkita, minkä päätöksen tekee.

Tässä tulee muutama ristiriita. Edustajan on joskus vaikea tietää mikä on äänestäjien tahto, sillä politiikka on monisäikeistä. Jotkut äänestäjät voivat olla pääsääntöisesti samaan mieltä kuin edustaja, mutta toisaalta joissain asioissa täysin erimieltä. Myös joskus edustaja voi olla itse täysin erimieltä oman ryhmänsä kanssa, mutta ryhmäkurin mukaisesti pitää äänestää oman ryhmänsä mukana. Jos näin ei tottele, niin voi joutua ryhmästään erotetuksi.

Onpa aikoinaan Winston Churchill sanonut

Winston Churchill

demokratian olevan huonoin hallintomuoto lukuunottamatta kaikki muita, joita on jo kokeiltu.

Täydellistä järjestelmää ei ole, eikä koskaan tule. Vaikka yhä useampi puolue on huomannut, ainakin virallisissa juhlapuheissa että ihmisten tuskastuminen oman vaikuttamisen keinoihin on kapea, niin mitään radikaalia muutosta ei ole havaittavissa. Yhä useampi kansalainen on huomannut kuinka kaiki valta on lipumassa poliittisille puolueille.

HELSINGIN SANOMAT 21.6.2010
Ministerien poliittisten valtiosihteerien määrää ollaan HS:n tietojen mukaan kasvattamassa.
Kokoomus ja Sdp ovat saamassa kumpikin riviministereilleen neljä valtiosihteeriä. Pienemmät puolueet kukin yhden. Lisäksi kokoomus saisi vielä pääministeri Jyrki Kataiselle yhden poliittisen valtiosihteerin. Yhteensä siis 13 valtiosihteeriä.
Edellisessä hallituksessa aloitti 11 valtiosihteeriä.

Vaalitenteissä sekä Sdp että kokoomus pitivät esillä yhtenä säästökeinona ministereiden ja heidän valtiosihteereidensä määrän vähentämistä.

Ministereiden määrä väheneekin nykyisestä yhdellä, kun asuntoministerin ja viestintäministerin tehtävät yhdistetään. Valtiosihteereiden määrää ollaan kuitenkin lisäämissä.

Jos 13 valtiosihteeriä toteutuu, heitä on silloin jopa enemmän kuin ministeriöitä. Ministeriöitä johtavat ministereiden ohessa vielä kansliapäälliköt, valtiosihteerit ovat ministereiden henkilökohtaisia avustajia.

Jos katsomme uusia valtiosihteereitä, niin kaikki tulivat eri hallituspuolueiden lähipiiristä. Oppositiossa puolueet aina haluavat korostaa sitä että hallintoa ei pidä kasvattaa ja ehdokkaat pitää valita osaamisen, ei poliittisen puolueen perusteella. Kun puolue pääsee valtaan, niin tälläiset puheet jäävät unholaan. Yksikään tälläinen paikka ei ole avoimessa haussa, vaan siihen valitaan/ palkitaan puolueen kiitollinen tukija.

Edustuksellisen demokratian nousu

Demokratian ensimmäiset askeleet otettiin antiikin Kreikassa. Nämä ihanteet ovat vuosisatojen aikana mukautettu sopimaan oman aikansa ihanteisiin. Kreikan demokratian ihanteisiin kuului vapaiden miesten oikeus ja mutta myös velvollisuus yhdessä argumentoida ja luoda konsensus, josta muodostui demokratian perusta. Tämä ihanne on siirretty aikojen saatossa valtio-opillisissa tekstikirjoissa monen maan perustuslakiin muodossa tai toisessa. Kuitenkin aito länsimainen demokratia, jonka päälle kaikki kansainväliset lakimme ja tapamme nojaavat, juontavat juurensa vasta 1800- luvun kehitykseen. Tänä aikakautena useissa maissa valta siirtyi aatelisilta, säädyiltä ja porvareilta asteittain koskemaan koko kansaa. Ensin koko kansaksi laskettiin kaikki täysikäiset miehet, mutta ajanmyötä myös naisille.

Aristoteles- Demokratian oppi-isä

Edustuksellisen demokratian synty voidaan joko laskea Yhdysvaltain syntymisestä tai Ranskan vallankumouksesta. Kummallakin tapahtumalla on merkittävä rooli länsimaisen vapauden, tasa-arvon ja itsenäisyyden esikuvana. Katsantokanto riippuu pitkälti siitä kummalla puolella valtamerta katselija istuu. Aluksi edustuksellinen demokratia eteni hitaasti, mutta varmasti. Hapuilevan alun ja teollisen vallankumoksen myötä poliittiset puolueet saivat merkittävämpää asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Ensimmäisessä vaiheessa puolueet pyrkivät korvaamaan tai edes kyseenalaistamaan säätyjen roolia. Jokainen vallassa oleva mahti, kuten säädyt 1800- luvulla pyrkivät pitkittämään omaa asemaansa suhteessa poliittisiin puolueisiin. Ensimmäisessä vaihessa puolueet olivat osittain jopa anarkistisessa roolissa, vaikuttaen yhteiskunnan kehitykseen piristävänä vastavoimana. Kansalaiset jopa liittyivät puoluesiiin oman henkensä uhalla. Suurin osa vielä nykyisin vallassa olevista puolueista on syntynyt jo 1800- lukujen tuoksinnassa. Aluksi puolueet olivat joko kansallismielisiä tai kieliryhmään sidottuja, mutta suhteellisen nopeasti kehitys kääntyi isompiin ongelmiin. Jopa siihen kuinka yhteiskuntajärjestelmää pitäisi johtaa.

Samaan aikaan teollistumisen myötä tiedonvälitys kehittyi. Ensin kehittyi kirjapainotaito, jota kautta sekä kirjojen, sanomalehtien mutta myös lentolehtisten myötä pystyttiin välittämään tiiviissä muodossa tietoa janoville kansalaisille. Julkaisujen tekeminen ei enää vaatinut liian suuria uhrauksia. Niitä voitiin toimittaa kevyemmin ja nopeammin vastaamaan kuluttajien tarpeita. Mitä enemmän tietoa saatiin kerrottua, sitä aktiivisemmiksi kansalaiset tulivat. Tiedon saaminen ei enää ollut kiinni siitä kenellä oli rahaa, vaan siitä kuka sitä pystyi tuottamaan. Poliittisille puolueille uudet tiedonvälityskanavat avasivat aivan uuden tavan kertoa asioista. Pystyttiin keräämään ja mobilisoimaan kansalaisia ympäri kaupunkia ja maaseutua. Aikaisemmin saman asian kertominen oli suuressa maassa suhteellisen mahdotonta, varsinkin jos kansalaisilla ei ollut taloudellista kanavaa saada tietoa. Sanomalehdet mahdollistivat tiedon nopean kulun.

Poliittisten puolueiden rinnalle samaan aikaan kehittyi ammattiyhdistysliikkeitä, jotka samoja vaikutuskanavia hyödyntäen pyrki jäsentämään yhteisiä ammattiryhmän tarpeita vastaamaan ei pelkästään oman työpaikkansa, mutta koko saman teollisuuden tarpeisiin. Ennen ensimmäistä maailmansotaa poliittiset puolueet pääsivät ensimmäistä kertaa mukaan päätöksentekoon osana demokraattisia vaaleja. Jokaisessa maassa luotiin järjestelmiä, joiden avulla samalla pyrittiin takaamaan jatkuvuus antamalla valtaoikeuksia jo vallitseville säädyille. Joissain maissa aatelisille luotiin ylähuoneita eri parlamentteihin. Samaan aikaan perinteisesti päätöksenteon ulkopuolella pidetty työväestö pääsi ensimmäisen kerran vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Kansalaisille tuotiin ensimmäisen kerran uusi käsite, jonka kautta pystyi vaikuttamaan. Aidot ja vapaat vaalit, jossa enemmistön ääni päättää on demokratian kulmakivi, mutta länsimaisessa mielessä muutamaa maata lukuunottamatta tuore käsite.

Vaaleissa kansalaiset voivat valita poliiittisten puolueiden astettamien ehdokkaiden väliltä itselleen sopivinta ehdokasta. Poliittiset puolueet kertoivat kansalaisille, että tätä kautta voidaan ohjata päätöksentekoa nopeiten ja saada yhteisiä päätöksiä aikaan. Kansalaisille riitti kun valitsi itselleen sellaisen puolueen, joka lähinnä edusti omaa mielipidettä ja tavoitteita kuinka maata pitäisi johtaa ja kehittää.

Tämä puolueiden rooli syntyi luontavasti, sillä riitti kun kansalainen sai tietää eri puolueen tavoitteista median kautta ja sen jälkeen valitsi itselleen sopivan ehdokkaan omalta alueelta. Jos valittu ehdokas sai tarpeeksi kannatusta, hän sai alueen ihmisten avoimen valtakirjan edustaa heitä joko paikallisissa päätöksenteon tilanteissa kuten paikallisvaltuustoissa tai jopa kansallisella tasolla eduskunnassa. Tämä rooli puolueilla syntyi ajatuksena että koska välimatkat olivat pitkiä, niin keskittämällä äänet yhteen muiden samanmielisten kanssa saadaa aikaan parempia tuloksia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen poliittiset puolueet jakaantuivat yhä tiukemmin edustamaan joko porvalillista maailmaa tai sosialistista uutta näkeymystä yhteiskunnasta. Ajalle tyyppilistä oli myös yhden asian liikkeet. Tähän rinnalle muodostui myös voimakkaat ammattiyhdistysliikkeet, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskuntaan työntekijöiden aseman kehittäjinä. Kun rinnalle tuotiin vielä kaksi uutta mediaa, niin kehitys johti vielä nopeampaan tiedonkulkuun. Ei enää ollut väliä asuiko maaseudulla tai kaupungissa, radio ja elokuvat kertoivat nopeasti uuden mielipiteen. Näiden kanavien kautta pystyttiin luomaan todella nopeasti uutta mielikuvaa. Tästä hyvänä esimerkkinän on natsi-Saksan todella tehokas kuvallinen viestintä. Jos elokuvia ja radiota ei olisi ollut, niin ainakin uskon, että kansallissosialistinen aate ei olisi levinnyt niin nopeasti. Myös ammattiyhdistystoiminnassa median avulla pystyttiin kertomaan yhteiskunnan tai joidenkin ammatin edustajien ongelmista paljon nopeammin.

(Edustuksellisen demokratian nousu) ja tuho

Edustuksellinen demokratia saavutti lakipisteensä toisen maailmansodan jälkeisessä mainingissa. Sodan jälkeen länsimainen demokratia ja yhteisen päätöksenteon myötä alkoi asettua uomiinsa. Kukaan ei enää kyseenalaistanut puolueiden roolia. Samaan aikaan haettiin demokratian päätöksentekoon kolmas kulmakivi eli ammattiliitot. Haluttiin saada aikaan järjestelmä, jossa myös työntekijöiden ja työnantajien rooli tulisi huomioitua.
Nämä kaikki osapuolet alkoivat vähä vähältä ottamaan sellaisia tehtäviä vastaan, joiden avulla pyrittiin takaamaan tasainen kehitys. Haluttiin antaa polittisille puolueille roolia myös elinkeinoelämän, taiteen, kulttuurin, opetuksen ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden alueilla. Päämäärä on ollut erittäin hyvä, sillä tällöin voidaan demokraattinen päätöksenteko. Tai ainakin näin meille uskoteltiin.

Mutta kuten jokaisessa tilanteessa, missä kerran saadaan valtaa, niin siitä luopuminen on erittäin hankalaa. Samaan aikaan polittiset puolueet saivat mukaansa ensin paljon ihmisiä, mutta todellisuudessa suurin osa vallasta keskittyi muutamalle todella aktiiviselle osallistujalle. Tiedotusvälineistä tuli erinomainen liittolainen tälle kehitykselle. Melkein kaikissa maissa tiedoitusvälineiden suora tai ainakin epäsuora tuki poliittisille puolueille.

Me suomalaiset olemme naureskelleet Yhdysvalloissa FOX- televisiokanavan uutisoinnille ja avoimelle George Bushin tukemiselle. Samaan aikaan me emme ole kyseenalaistaneet omia tiedotusvälineitä. Esimerkiksi 1986 suomalaiset mediat pääsääntöisesti vaikenivat itänaapurimme ydinongelman. Itselläni oli vaikeuksia lukea tai saada tietoa ongelmista suomalaisesta mediasta asuessani samaan aikaan Yhdysvalloissa. Siellä kyllä sain monipuolisen kuvan asioiden todellisesta laidasta. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin suomalaiset mediat kertovat, että ydinlaskeutuma Suomessa oli paljon pahempi, mitä Yokoshiman ydinonnettomuudessa Japanissa juuri koettiin, vaikka kyseessä on sama ongelma. Tätä ongelmaa ei vain haluttu kertoa, sillä se olisi vahingoittanut polittisten puolueiden suhteita itänaapuriin.

Kun poliittiset puolueet ja muut etujärjestöt ovat saaneet hallitsevan roolin päätöksenteossa, niin yhä useampi kansalainen kokee oman vaikuttamiskanavansa heikkona. Äänestysinto on monessa maassa selkeässä laskussa. Jokainen puolue on ajatunut politiikan keskiöön maksimoidakseen oman kannatuksensa. Samaan aikaan äänestäjät ovat pettyneitä omiin ehdokkaisiin, kun heitä ajaa ensimmäisenä oman ryhmän sisäinen ryhmäkuri ja vasta sen jälkeen omien kannattajien oma mielipide. Usein toistettu väittämä on, että muuttuisiko mitään, vaikka äänestettäisiin aivan tavallisesti poikkeavaa. Uskon väittämän paikkaansapitävyyden. Todistaakseni sen otetaan esimerkki Itävallasta.

1990- luvulla Itävallassa kasvoi nopeasti uudeksi valtapuolueista kilpailevaksi tahoksi Jurgen Heiderin johtama kansallinen liike, joka oli aidosti äärioikeistolainen ja isänmaallinen. Muutaman vuoden kuluttua he pääsivät valtaan. Muu maailma boikotoi Itävaltaa peläten uuden kansallissosialismin nousulla ja aidolla muukalaisvihalle. Kuitenkin puolueen kaatoi valta ja vastuu sisäisesti. Puolue joutui ottamaan vastaan vastuuta ja huomasi olevansa politiikan keskiössä, jossa se sitten hajosi.

Sama ilmiö on tapahtunut niin monelle muulle puolueelle. Valta tuo mukanaan vastuuta ja sen mukana muutos ei enää onnistu. Kun rinnalla toimii hallinto, joka on kasvanut vuosikymmenten saatossa tarjoten omille kannattajille poliittisia mandaattipaikkoja hallintoon, niin hyväkin puolue törmää väkisin hallinnon omaan byrokraattisuuteen, joka kyllä tylsistyttää terävänkin miekan.

Kansalaisten kyllästymisen yhteisten asioiden vaikuttamiseen voidaan laskea monella eri mittarilla. Jos katsotaan äänestyslukujen lisäksi vaikka puolueiden jäsenmääriä, niin suunta on selkeästi alaspäin. Toinen mielenkiintoinen mittari on poliittisten puolueiden lukijamäärät. Nämä lehdet kärvivät tilaavia lukijoita. 1970- luvulla vaikutti aktiivisesti monta eri puolueen nuorisojärjestöä. Nyt niitä on yhden käden sormilla laskettava määrä.

Kuitenkin jos katsotaan kuinka paljon rahaa ohjautuu puolueille tai niitä lähellä oleviin järjestöihin, niin luku on kasvamassa. Tähän vaikuttaa hetkellisesti vaalirahakohut, mutta vain tilapäisesti. Samoin moneen valtiolliseen komiteaan haetaan paikkaa ensisijaisesti poliittisen mandaatin, ei ammattitaidon mukaan. Huvittavin esimerkki kuinka jopa vaihtoehtoinen polittiinen puolue Perussuomalaiset haluavat poliitikot päättämään mikä on hyvä taidetta ja mikä ei. Samaan aikaan he haluavat muutosta, mutta toisaalta haluavat muutaman puolueen virkailijan määrittele,ään mikä on taidetta ja mikä ei.

Itse kerran olin hetken mukana Kokoomuksen toiminnassa, mutta se tuntui niin nurkkakuntaiselta nysväämiseltä. Mietittiin niin paikallisia todella pieniä asioita. Toinen mielenkiinnon aihe oli kuinka saman paikkakunnan muiden saman puolueen järjestöjen kanssa voisi järjestää varainkeruutilaisuuksia ja bileitä, ei sitä kuinka voisimme kehittää yhteiskuntaa. Samanlaisia kommentteja olen kuullut usealta taholta puolueista riippumatta.

Samaan aikaan suurin osa kansalaista suuntaa enegriansa aivan muualle. Sellaisiin tehtäviin ja haasteisiin, joiden avulla pääsee todellisuudessa vaikuttamaan. Tosin osalle kansalaisista riittää, että saa kommentoida netin keskustelupalstoilla tai äänestää Idolsin parasta laulajaa puhumattakaan Big Brothersin putoajaa. Kun heiltä kysytään mitkä puolueet ovat hallituksessa, niin vain 30 % osaa vastata oikein. Heille on loppujen lopuksi ihan se ja sama kuka hallitsee. Mikään ei muutu!

Toinen osa kansasta on sitten suunnanut tarmonsa joko omiin harrastuksiin lastensa kautta tai osallistuvat aktiivisesti lähipiirinsä toimintaan. Syynä kerrotaan usein olevan se, että silloin näkee konkreettisesti edistymisen. He kyllä seuraavat poliitiikan tekoa, mutta kuitenkin etäältä. Syynä usein mainitaan politiikan hyhmäisyys. Siihen on niin vaikea tarttua.

Jotta voisimme nähdä asioiden todellisen kulun, niin tämän lyhyen ja synkän, jopa yksipuolisen puolueiden ja etujärjestöjen syyttelyn jälkeen lähden rakentamaan kuvaa maailmasta, jossa haluaisin elää. Kuten jo aluksi väitin ja väitän vieläkin, muutos on mahdollista, mutta siihen vaaditaan enemmän kuin hyvä tahtoa. Siihen vaaditaan uutta ajattelua ja uusia toimintamalleja. Kuten teollisen vallankumouksen alussa, muutokset tapahtuivat hitaasti mutta vauhti kiihtyi. Vaikka välillä tulikin takapakkia, niin suunta oli vääjäämätön. Demokratia eteni, mutta nyt on vain aika jättää taakse edustuksellinen demokratia ja suunnata katse siihen demokratian muotoon, jossa minä ja sinä sekä myös naapuri itse pääsee vaikuttamaan asioiden kulkuun.